Kissani Mou

Meillähän on tuo villikissarescuesta adoptoitu ¨navettakissa¨ Mou. Nimensä sai, kun kotimatkalla moukui äänekkäästi häkissään.(Toinen adoptoitu kissamme otti ja lähti aika pian kotiuttamisvaiheen jälkeen. Jonkin aikaa kävi syömässä kotosalla, mutta sitten taisi jäädä itse kojootin ruuaksi, kun ei ole aikoihin näkynyt.) Koska mies on kissalle allerginen, Mou asustaa ulkona. Moun ammatti on hiirenpyytäjä ja siinä hän kunnostautuu kyllä kiitettävin arvosanoin. Talon seinustalla vanhan pyykkikoneen (joka odottaa siirtymistä paikkaan kaatopaikka) päällä on hänellä jatkuva seisova pöytä kuivaa kissan nappulaa ja samalla siitä voi sitten tarkkailla telkkarihuoneen remontin edistymistä tai säikytellä telkkaria katsovaa emäntää.(Pimeällä mustasta kissasta ei usein näy kuin silmät).


Tuo seisova pöytä näyttää kertyvän neiti Moun vyötärölle samalla tavalla kuin emännälläänkin. No näin talvella on tietysti hyvä olla vähän rasvaa lämmikkeenä...ainakin kissalla. Näin talvella sen on vielä saanut vähän ekstraa purkkiruokaakin pyytämällä...No nyt katsoin sitä, että pakko varmaan vähän rajoittaa tuota ruokamäärää ja arvaatteko mitäs tapahtui? Meillä on nyt jatkuva hiirikattaus (en tiedä mitä nuo ovat isoja ja lihavia, mutta ei  nyt rottiakaan kai...) keittiön ovimatolla. Ja kun meillä on tuollaiset lasiovet niin näkymä on suoraan ruokapöytään suorastaan aika iljettävä. Milloin niiltä puuttuu pää, toisinaan suolet on ulkona ja muuta oikein mukavaa. Toi hän minulle yksi iltapäivä tosi suloisen pienen pyöreäkorvaisen hiirulaisen ihan elävänäkin ja tarjosi haluamattani näytöksen kuinka ruualla leikitään ja lopuksi eliminoidaan.

Semmoinen neitikissa Mou meillä.

Kuvat ovat kesältä 2012. Hieman sen jälkeen kun Mou meille tuli. Kuvissa siis ihan missin mitoissa oleva misse.