Kysyin lapsilta ovatko he suomalaisia vai amerikkalaisia ja molemmat vastasivat, etta suomalaisia. Tosin poika sitten korjas, etta amerikansuomalaisia. Pojalla on talla hetkella todella voimakas Suomi-vaihe, johon olennaisena osana kuuluu jaakiekko. Varmaankin heilla on Suomesta sellainen ruusunpunainenkuva. Olemme vaan aina lomailleet siella, joten se tavallinen arki siella on heille vierasta, vaikka en mina nyt tieda kuinka paljon se sitten takalaisesta poikkeasi.No aiti olisi varmaan ollut toissa jo useamman vuoden. Paivittain kuitenkin puhumme suomesta ja siella olevista meille tarkeista ihmisista.
Vieraita kay ehka joka toinen vuosi.(Miehen tyokavereita jos ei lasketa). Anoppi on tulossa nyt toukokuussa, tosin hanen kohdallaan se on varmaa vasta kuin ilmaantuu. Veljeni perhe oli taalla toissa jouluna. Mies kay Suomessa ehka joka toinen kuukausi, joten aika hyvin me pysytaan ruisleivassa ja salmiakissa.
Suomesta kaivataan eniten perhetta ja ystavia. Me ollaan oltu taalla jo niin kauan ja Suomessa moni asia on muuttunut. Ihan ensimmaiseksi siella sarahtaa korvaan ihmisten kielenkaytto, sama asia myos suomalaisissa televisio-ohjelmissa. Hirmuisesti kirosanoja ja varsinkin sita v-sanaa viljellaan joka paikassa. Lapsia ihmetyttavat humalaiset, taalla ei niitakaan juuri nae. Ihan kaupungissa ehka, mutta ei taalla meidan nurkilla. Mokille on myos usein ikava, mutta teemme joka kesa, jonkun telttaretken jarvimaisemaan, joka sitten jonkun verran sita puutetta korvaa. Ja sauna pitaisi rakentaa...
Kotona puhutaan suomea, mutta nyt kun molemmat lapset ovat koulussa tulee se englanti vakisin myos kotiin. Mies on tosi tarkka tasta kieliasiasta, ja muistuttelee lapsia, etta kotona puhutaan suomea. En ole koskaan kuullut miehen puhuvan lapsille englantia, itsella joskus lipsahtaa...
En mina nyt tieda mika voittaa Suomen, parempi palkka ja pienemmat verot. Mies on taalla edennyt tyossaan pitkalle ja on sita mielta, ettei Suomessa olisi kenties vastaavassa asemassa. Ilmasto on leuto, tosin sadetta sitten riittaa lokakuusta huhtikuuhun, mutta muuten on kaunista. Tunnin ajomatkan paassa on kuitenkin kunnon talvi, jos lunta kaipaa.
Sairaanhoitajille on toita ja palkkataso on parempi kuin Suomessa. Kolmivuorotyota ei tarvitse tehda, vaan yleensa tehdaan aina sita samaa vuoroa. Monet sh-tuttavat kayvat toissa kolmena paivana viikossa. Vuorot ovat yleensa 10-12 tuntia.
Tassapa naita vastauksia, nyt taytyy rientaa ratsastustunnille. Moikka!
Kiva saada tarkempaa kuvaa siitä kuka siellä ruudun takana kirjoittelee!
VastaaPoistaJa mukava kuulla, että teidän lapset tuntevat kaikesta huolimatta vahvaa yhteyttä Suomeen. Meillä poika mieltää itsensä suomalaiseksi ja italialaiseksi, mutta en toisaalta tiedä miten vahvasti hän kansallisen identiteetin vähän vaille neljävuotiaana hahmottaa... Toivon, että tuo tunne silti säilyy, koska meillä ei näillä näkymin ole pojalle pysyvää asuinmaata tarjota; muutamme periaatteessa kolmen-neljän vuoden välein. Äidin- ja isänmaat ovat siis tällä hetkellä ne meidän lasten pysyvät todellisuudet vaikkemme niissä asukaan. Olemme aikeissa viedä lapset molempien kotimaiden kierroksille kunhan tuosta kasvavat. Siis useamman viikon kierrokselle pitkin ja poikin sekä Suomea että Italiaa. Ja nyt jo käymme ainakin kerran vuodessa molemmissa. Mutta tosiaan jäähän siinä lomareissuilla arki aika vieraaksi!
Tuo suomalaisten kielenkäyttö käy minullakin korvaan joka kerran siellä käydessä. Tuntuu, että kymmenessä vuodessa semmoisesta on tullut ihan normaalia ja yleistä kieltä. Ei tykkää...
VastaaPoistaMun mies pitää Amerikkaa oikein sellasena tekopyhänä maana - mistä lie käsityksensä saanut.. ja minä olen taas aivan eri mieltä. Mitä kattoo esimerkiksi suosikkiohjelmaani Amazing Racea, niin mä kiinnitän aina huomiota siihen, miten kohteliaita ne ihmiset on (siis vaikka siinä tietty kilpailutilanteessa välillä rähjäävät..). Musta on ihanaa ne I love you-jutut mitä siellä viljellään - täällä ei todellakaan. Ja minusta on aina kiva miten paljon siellä jotenkin kunnoitetaan toisia. Siis paheksutaan sitä, jos kilpailupari vaikka rähjää keskenään.
VastaaPoistaEli se mihin te kiinnitätte täällä huomiota on just vastakohta mihin mä siellä.. kai täällä on pikkuhiljaa vaan tottunut tuohon kielen roisistumiseen, itekin oon kauhee kiroamaan... ja siksi mä taas huomaan "teikäläisissä" sen kauniin käytöksen niin selvästi.
Siis kerta kaikkiaan, mä ihailen Amerikkaa ja mies ei. Mut no, me ollaan aika monessa asiassa aika erimieltä... Mä haluaisin tosi kovasti päästä joskus elämässä käymään siellä.
Ja vielä sanon, että musta on tosi hieno asia, että voitte kartuttaa kokemuksia ja asua siellä. Ja sekin on ihan mahtavaa, että lapsista tulee vahvasti kaksikielisiä!! Musta jo se on kadehdittavaa, että täällä Suomessa osa perheistä on ruotsinkielisiä ja ne lapset sujuvasti paukuttaa sekä suomea että ruotsia. Kaksikielisyys on valtava rikkaus!! (ja niin, miehen mielestä tietenkin ruotsi on täysin turha kieli ja koulussa on "pakkoruotsia"... Suomessahan me ollaan... mekin vielä asutaan ihan ruotsinkielisten alueiden laidalla *huoh* ja arvaa vaan millasta asennetta mies viljelee sitten tietenkin myös lapsille.....)
Kiitos näistä valaisevista vastauksista!!
Heli onhan taallakin omat ongelmansa (ja isoja ongelmia onkin)ja ei se televisiosta saatu kuva ole valttamatta oikea, mutta kaiken kanssa oppii elamaan. Onhan taalla paljon sellaista ulkokultaisuutta ja tekopyhyyttakin. Appeani arsyttaa valtavasti, kun taalla aina ja joka paikassa kysytaan kuulumisia, mutta oikeesti silla ei tarkoiteta mitaan...eli ei kannata alkaa selittaa paivansa kulkua. Ihmiset on kohteliaita ja tuntemattomiakin tervehditaan ja jos esim. kaupassa ohitat hyllya tutkivan henkilon pyydat anteeksi. Ja jos lahes tuntematon ihminen lupaa sinulle jotain, niin ei kannata sita ottaa ihan 100% totuutena.
VastaaPoistaKielet on rikkaus ja niita kannattaa kylla opiskella. Meilla poika haluais oppia ruotsia. Valitettavasti itse en kylla pysty sita hanelle opettamaan, toki sita jossakin voisi taallakin opiskella.