Tunnustettakoon heti alkuunsa, etta vuosi 2012 ei ollut niitä kaiken helpoimpia vuosia. Ja jotenkin sen seurauksena mulla on valtava tarve päästä tutkimaan omaa sisintään...oisinko siis kasvamassa aikuiseksi vai mitä tämä lienee? Eihän se tuo seuraava tasakymmen ole enää kaukana, joten alkaisinko oireilla neljänkympinkriisiä...hui! Ikähän on onneksi vaan numeroita.
Ja nyt kun mietin, että miksi koen viime vuoden olleen vaikeahko, ei minulla olekaan vastausta siihen...Selailin noita vanhoja postauksia ja pääsääntöisesti kivoja asioita ja kivoja muistoja sieltä esiin nousi. Laitettiin kotia ja otettiin eläimiä, käytiin lomalla Havaijin lämmössä, mutta Suomessa ei käyty. Jo kerran aikaisemminkin on todettu, että liian pitkä väli Suomen lomissa tekee tämän mamman äkäiseksi. No toivottavasti tulevana kesänä sinne päästään. Tarkoitus on ainakin.
Mutta jos nyt avautuisin ensiksi vaikka parisuhteesta ja miehestä ja minusta.
Miehen kanssa oli (ainakin) yksi suurempi riita, joka on jäänyt painamaan. Tuli sanottua typeryyksiä, kaiveltua vanhoja yms. enimäkseen minun suulla, mutta kyllä sieltä toisestakin suusta tuli semmoista mikä veti hiljaiseksi. Olen joskus sanonut, että meidän liiton onni on tämä kaukana asuminen. Ei tässä niin vain aleta kantapäitä vastakkain asettelemaan kuin ehkä siellä Suomessa tulisi tehtyä. Ja yhteisiä vuosiahan meillä on takana 19.
Tuo mieshän on sellainen suomalainen tuppisuu. Ja koko sen perhe on vielä ollut sellainen, asioista ei puhuta. Jos sitä joku asia painaa, niin ei se siitä juurikaan huutele.( Ja minähän tietysti olen aivan päinvastainen eli puhua pölötän kaikki solmut kaikille jotka suinkin jaksavat kuunnella.) Minä sitten jossain vaiheessa huomaan, että se on kuin pepulle ammuttu karhu ja yritän siitä nyhtää jotain irti vaihtelevalla menestyksellä. Tässä vaiheessa sitten yleensä molemmat vanhemmat ovat niitä äkäisiä karhuja ja toki se sitten näkyy lastenkin käyttytymisessä. Yritän siinä sitte hokea miehelle, että mitä jos katsoisit välillä peiliin sen sijaan, että raivoais ja nalkuttais lapsille ja mulle.
Ja sitten siitä on tullut kauhee kuntoilufriikki ja se välillä tai siis aika usein nostattaa meikäläisen vitutuskäyrän korkeisiin lukemiin. Siis hyvähän se on, etta liikkuu ja pitää itsestään huolta, mutta joskus tuntuu, etta se menee kaiken muun edelle. Ja helvata vieköön sillä on hirveesti naistuttuja bootcampistä ja niitä sitten putkahtelee esiin milloin missäkin. Eli myönnän olevani aavistuksen verran mustasukkainen :D Ja sekin vielä, että meillä minä aloitin tämän kauhean kuntokuurin noin kolme vuotta sitten ja nyt se on aivan kuihtunut olemattomaksi ja kaikki menetetyt kilot ovat tulleet takaisin ja kuntokin on rapistunut huomattavasti. Siis olen kateellinenkin vielä!
Joskus ammoisena aikoina tehtiin miehen kanssa työnjako, että koska se hoitaa leivän perheelle niin minä hoidan sitten kodin ja lapset. No en nyt tiedä kuinka mahtava ajatus tämä sitten oli. Mies on saanut edetä urallaan samalla kun mun koulutus on valunut hiekkaan. Siis mahtavaahan se on, että olen saanut olla kotona näin kauan ja hoitaa lapset itse. Mutta meidän koti on kooltaan ehkä triplaantunut tuosta kuin tuo työnjako tehtiin. Siis samoin kuin monella muullakin perheellä nämä kotihommat ovat se ainainen napinan aihe. Ja minä en tykkää yhtään siivouksesta. Ja se ei kuulkaa ole kovin monta kertaa, kun mies on tarttunut tässä talossa (taloja on näinä Amerikan vuosina ollut seitsemän) imuriin saati sitten luutuun tai muuta vastaavaa. Grillissä se kyllä tekee hyvää ruokaa muutaman kerran kesässä ja jotkut makkarapotut tai vastaavat saattaa joskus tehdä, mutta...Ja tekihän hän kanoille tuon asumuksen ja kaikenlaista remppaa täällä kotona, mutta silti. Monasti olen joutunut jättämään omat hommani kesken ja rientänyt auttamaan hänen hommissaan, mutta montako kertaa toisin päin? Olenko kiittämätönkin vielä?
No lasten hoitoon, koulunkäyntiin ja harrastuksiin mies osallistuu kyllä kiitettävästi. Siitä pointsit sinne. Eläintenhoitoon se ei nyt osallistu olleskaan, kun se niitä alunperinkin oli vastaan, paitsi kanoja. Ja kyllä se ruokki kaikki, minun nukkuessa lääketokkurassa viimeviikolla.
Ja nyt alkaa tulla ähky, joten pitäisi varmaan keksiä joku yhteenveto tälle aiheelle....Ihan hyvä mies se on, kun vaan avaantuisi ja relaantuisi enemmän.
Voi Suvi, mä niin ymmärrän sua!!!
VastaaPoistaMunkin mies on tollanen puhumaton jörrikkä. Ja minä ite ihan vastakohta... On tosi inhottavaa, kun ei saa selvittyä asioita kun ei se puhe vaan luista. Mä olen näiden vuosien (joita on meilläkin muuten 19) aikana niin monta kertaa miettinyt, että nyt tää läks, mutta viimeisen kunnon kriisin aikana (olikohan se se mun 4-kympin kriisi??) sitten vaan päätin, että no, mä en voi tota ukkoa muuksi muuttaa. Se on hyvä mies, mutta ei mikään romanttinen ihanuus, ja jos mä sen kanssa oon niin mun vaan pitää hyväksyä asian laita. Nyt menee ihan jees, toki välillä pimahdan ihan kunnolla ja aiheet on just esim noita kotitöitä... jotka meilläkin on vähän niin kuin mun juttu - vaikka käynkin kyllä nyt myös töissä.
Mä luulen, että sä myös ihan oikeesti kaipaat Suomeen. Siis edes visiitille. En tiiä onko sulla siellä suomalaisia ystäviä, mutta voin kuvitella millaista on olla koko ajan vieraan kielen kanssa tekemisissä, vaikka varmasti sitä osaatkin tosi hyvin. Silti se "ajattelukieli" on varmaan (?) suomi ja joskus vaan olis varmaan ihana oikein turista kunnolla omalla äidinkielellä. Mulla asuu ystävä Englannissa, ja heillä on siellä sellanen pieni Suomi-äitien yhteisö, jonka ystäväni kokee tosi tärkeäksi. Viettävät siellä itsenäisyyspäivät yms yhdessä. Eli Suomi-loma varmaan auttais sua kyllä. Miksi sun mies muuten käy täällä mutta sä et tule mukaan? Tietty teillä on siellä koti, eläimet yms eikä varmaan ihan halpaakaan ole toi lentely ees taas... Voin silti uskoa, että sua sekin harmittaa, kun mies käy ja sä et pääse.
Ja hei, ymmärrän täysin myös noi mustasukkaisuusjutut... Mä en kestäis tollasta, sanon ihan suoraan.
Sä tarviit nyt omaa aikaa, miehen tajuamaan, että senkin kuuluu kotia hoitaa ja päästää sut välillä harrastamaan, eikä vaan ite lennellä siellä täällä, työmatkoilla ja harrasteissa. Tai menkää yhdessä, jos vaikka saisitte siksi aikaa lapsenvahdin?
Voimia ja tsemppiä sulle!!
Täältä myös sympatiahuhuilut.
VastaaPoistaMinun miehenihän on tosiaan italialainen, mutta ihan samanlainen tuppisuu se on kuin suomalaisetkin miehet :) Aika harvat miehet kai kuitenkaan lopulta osaa tai haluaa loputtomiin jutella ja purkaa ihmissuhdeasioita osiin ja analysoida tuntikaupalla elämän monia yksityiskohtia. Mä itse voisin hyvinkin käyttää päiväni ihan vain miettimällä ääneen erilaisia asioita! Olenkin suosiolla siirtynyt käsittelemään monia tuntojani hyvien naisystävien kanssa - omaa ihmissuhdettani en sinänsä heidän kanssaan pura mutta elämää noin yleensä - ja se on vienyt paljon painetta pois miehen ja minun välisestä suhteesta kun hänen ei tarvitse olla minulle kaikkia asioita koko ajan.
Olen samaa mieltä, että tarvitsisit varmaankin omaa aikaa tehdä jotain mitä itse haluat. Oletko tyytyväinen siihen, että olet itse kotosalla vai tekisikö mielesi vaikka johonkin osa-aikatöihin ja olisiko siihen noin työlupien yms puolesta mahdollisuus? Kun molemmat käyvät töissä on kotihommia pakkokin jakaa vähän tasaisemmin. Ja toisaalta jos tuntuu, ettei aikaa jää kummaltakaan siivoiluun, ylimääräisellä rahalla voi sitten palkata vaikka siivousapua. Meillä on jäänyt monta riitaa riitelemättä siksi, että en joudu ihan yksin hoitamaan kotia vaan minulla on palkattua apua. Vaikka olisi miten työnjako niin, että toinen tuo palkan ja toinen hoitaa lapset ja kodin, niin kyllä siihen omaan panokseen täytyy jostain ajoittain apua saada - jos ei omalta porukalta niin sitten ulkoistettuna. Ei kai mieskään ihan yksin töitänsä hoitele vaan kollegoiden tai yhteistyökumppanien kanssa?
Urheiluun voi jäädä koukkuun, mutta sun pitäisi saada myös mahdollisuus koukuttautua! Puolet miehen urheiluajasta pitäisi mun näkemyksen mukaan olla sinun aikaa tehdä mitä haluat ja mies sillä välin hoitaa lapsia ja kotia. Ei ole niin, että se joka käy töissä on itsestäänselvästi se, jonka pitää saada enemmän oikeuksia ja omaa aikaa vapaa-ajalla, vaan kyllä siitä vapaasta ajasta täytyy molempien saada oma osansa. En tykkäisi minäkään yhtään jos miehellä olis kovasti naispuolisia jumppakavereita, vaikka ne ihan viattomia kaverisuhteita olisivatkin. Urheilu on hyvä asia, mutta jotenkin tuntuisi pahalta jos siitä muodostuisi miehelle sellainen sosiaalinen ympäristö jossa minulle ei olisi sijaa. Voisitko lähteä niihin urheiluhommiin mukaan? Ei miestä vahtimaan vaan siksi, että tuntisit varmaan olisi paremmaksi jos saisit kuntoa taas kohotettua ja saisitte viettää vähän aikaa yhdessä urheillen. Itse huomaan, että kun on fyysisesti hyvä olo, pääkin seuraa aika nopeasti mukana. Ja päinvastoin.
Voimia täältäkin ja valoa vuoteen 2013!